Junnu Vainion suosittu laulu tuli mieleen kun matkasin parin muun seniorin kanssa kolmen päivän matkalle Pohjois-Suomen kentille. Junnun porukalla olivat kylläkin mielessä vähän muut asiat, mutta meillä vain ja ainoastaan golf. Sitä paitsi Viagran keksimisen jälkeen Junnun kuvaama matkailu on dramaattisesti vähentynyt ja Lapin porot saavat nykyään pitää sarvensa… Ensimmäinen kohteemme oli Oulun yläpuolella sijaitseva Virpiniemen viisivuotias kenttä joka oli minullekin täysin uusi kokemus. (No.735) Männikköiseen kangasmaastoon perustettu kenttä yllätti monella tapaa myönteisesti ja varsinkin sen takaysin merimaisemat olivat todella vaikuttavia. Kentän mainio kunto teki myös vaikutuksen, enkä koskaan lakkaa ihmettelemästä miten niin monilla pohjoisen kentillä saadaan ruohopeitteet vuodesta toiseen niin tuuheiksi ja virheettömiksi. Suomeen paljon kenttiä suunnitellut ja äskettäin poismennyt Jan Sederholm suunnitteli, ilmeisesti viimeisenä Suomen työnään, Virpiniemen kentän reitityksen, mutta sen varsinaisesta rakentamisesta, muotoilusta ja muusta viimeistelystä vastasi oululainen arkkitehti Matti Heikkinen, jonka saimmekin mukaan kierroksellemme parhaaksi mahdolliseksi oppaaksi. Matkamme jatkui sitten Tornioon jossa yhtenä erikoisuutena on se, että Suomen ja Ruotsin raja ylitetään golfkierroksen aikana useaan otteeseen. Täälläkään ei kentän kuntoa päässyt moittimaan, pikemminkin päinvastoin. Pelaamisen kannalta Tornion kentän ns. ”ongelma” on, ainakin tavallisten golfarien kannalta, sen lievästi sanottuna runsaat vesiesteet. Tällä kentällä niiden ”järjettömän” suuren määrän voi hyväksyä ainoastaan siitä syystä, että koko kenttä sijaitsee vesijättömaalla Tornion joen suistossa. Torniossa vesiesteitä ei siis ole kaivettu mistään typeristä taktisista syistä vaan kenttää on vain yritetty sovittaa parhaalla mahdollisella tavalla vesien keskelle. Se, että kierrokselle lähtevä tarvitsee mukaan paljon palloja, tuntuu olevan Torniossa ja ehkä Haaparannan puolellakin yleisessä tiedossa. Jopa Kaupunginhotellin vahtimestarikin muistaa siitä kentälle lähteville aina huomauttaa. Konservatiivinen pelityylini ei tälläkään vierailukerralla auttanut vaan jätin jälkeeni puolisen tusinaa aivan hyvää palloa ja ensi kertaa kenttää pelanneilta pelikavereilta taisi mennä vieläkin enemmän. Tämä tarkkaa pelaamista suosiva kenttä on kaikessa vaikeudessaan onnistunut kuitenkin kasvattamaan maalle muutaman tosi hyvän edustuspelaajan. Lyhyen matkamme kolmas kohde oli Ounasvaaran rinteillä sijaitseva Arctic Golfin, vuosi sitten 18-reikäiseksi kasvanut kenttä. Näyttävät uudet reiät ovat selvästi piristäneet seuran omaa toimintaa ja tuoneet paikalle myös entistä runsaammin vieraspelaajia ihmettelemään kuinka noinkin vaativaan maastoon on onnistuttu aikaansaamaan niin helposti käveltävä kenttä. Kentän kunto veti luonnollisesti vertoja vierailumme muille kentille ja erikoisuutena mainittakoon, että pelaajia kehotettiin korjaamaan viheriöillä, paitsi omat alastulojälkensä myös alueella liikkuvien porojen aikaansaannokset. Käyn Pohjois-Suomessa golfaamassa mieluiten aina syyskuun alkupäivinä. Silloin ensimmäiset yöpakkaset ovat nitistäneet kaikki itikat, kentät ovat kesän uurastuksen jäljiltä varmasti hyvässä kunnossa ja suurin osa ns. golfturisteista on jo talviteloillaan eli tilaa riittää. Tiukasta aikataulusta huolimatta ennätimme tällä kertaa seurata vielä siian lippoamista Kukkolan koskella ja syödä vatsamme täyteen vasta paistettuja, mutta ah niin herkullisia nahkiaisia.
BlogitTilander Tuulettaa
BlogitTilander Tuulettaa1
BlogitEntinen tyttö
BlogitEntinen tyttö
BlogitIlon sanomat
BlogitTilander Tuulettaa
BlogitSami Sarpakunnas3
BlogitTilander Tuulettaa3
