Lajin kuuluisuudet Jack Nicklaus ja Tiger Woods sekä Yhdysvaltain golfliiton USGA:n toimitusjohtaja Mike Davis ovat kantaneet viime aikoina huolta siitä miten aina vain pidemmälle lentävä golfpallo alkaa käydä kenttien suunnittelun kannalta ongelmalliseksi. Kolmikon mielestä jo nyt on vaikea löytää tarpeeksi laajoja maa-alueita, jonne mahtuisi huippugolfin näyttämöiksi kelpaavia kenttiä. Tilastolliset tosiseikat ovat kuitenkin osoittaneet, että kekseliäs kenttäsuunnittelu on ylipitkiä kenttiä huomattavasti tehokkaampi ratkaisu. Tähän nojaa myös golfin pitkälyöntisimpiin pelaajiin kuuluvan maailman ykkösen Dustin Johnsonin hiljattain esittämä toteamus: ”Sillä ei ole merkitystä miten pitkälle pallo lentää, vaan sillä miten se saadaan reikään.” DJ sivalsi PGA Tourin vuoden ensimmäisessä turnauksessa yhden avauksensa kunnioitettavasti 396 metrin päähän, ja sai puhallettua aiheeseen liittyvän keskustelun yhä suurempiin liekkeihin. Hän ei näe, että huippupelaajat dominoisivat kenttiä, ja kysyy, ”milloin olet nähnyt jonkun, joka on saanut näyttämään golfin liian helpolta”? On totta, että pitkälyöntiset lähestyvät par-nelosten viheriöitä kaltevilla mailoilla ja hallitsevat par-viitosia. Mutta kuten Johnsonkin antaa ymmärtää, golfissa kokonaispaketin pitää olla varsin vakuuttavassa formaatissa, jos mielii menestystä. Mikäli pallon lento-ominaisuuksia tullaan kuitenkin rajoittamaan, piiskaavat pitkälyöntisimmät pelaajat avauksensa prosentuaalisesti edelleen yhtä paljon pidemmälle kuin keskivertodraivaajat. Tämän kaiken taustalla vaikuttaa eniten huippupelaajien fyysisen olemuksen muuttuminen yhä urheilullisempaan suuntaan. Monet huiput ovat isompia, vahvempia ja kropaltaan atleettisempia kuin takavuosien tähdet. Fyysinen treenaaminen on tullut tärkeäksi osaksi harjoittelua, ja siinä samassa on alettu pitää liikkuvuudesta entistä parempaa huolta. Pelaajat näyttävät päivä päivältä enemmän urheilijoilta, niin kuin huippu-urheilijoiden kuuluukin. Siksi on tarpeetonta ihmetellä, miksi toiset saattavat lyödä avauksensa sata metriä pidemmälle kuin jotkut lyhytlyöntisemmät kollegansa. Kun pelaajat ja välineet kehittyvät, pitää kaiken muunkin pysyä kehityksen kyydissä. Varmasti olisi mielenkiintoista nähdä, miten nykypäivän tähtipelaajat pelaisivat jollain kuuluisalla, mutta hieman ahtaaksi käyneellä kentällä. Lopputulokset tuskin poikkeisivat olennaisesti, oli pallona sitten rajoitettu tai rajoittamaton versio. Heitettäköön pallo kenttäsuunnittelijoille, joiden yhtä lailla kehityskelpoisina alan ammattilaisina tulisi pystyä laatimaan sellaisia kenttiä, joilla pidettävissä kilpailuissa vain monipuolisilta pelaajilta on odotettavissa menestystä. Siihen ei jatkossakaan juuri 60 hehtaaria suurempaa maa-alaa pitäisi tarvita.
BlogitTilander Tuulettaa
BlogitTilander Tuulettaa1
BlogitEntinen tyttö
BlogitEntinen tyttö
BlogitIlon sanomat
BlogitTilander Tuulettaa
BlogitSami Sarpakunnas3
BlogitTilander Tuulettaa3
”Pelaajat näyttävät päivä päivältä enemmän urheilijoilta, niin kuin huippu-urheilijoiden kuuluukin.”
Kuten ”Beef” ja Apibarn!!
No – leikki leikkinä, kyllähän CJ, Rory ym ovat atleetin näköisiä.
Mutta onko kukaan selvittänyt miten tuollaisella tuhdimmalla kropalla pystyy lyömään palloa pitkälle, esim Daly. Kiskotaanko siinä käsillä vauhtia lisää?
Käsikirjoissa annetaan ymmärtää, että vartalon kierto on ratkaiseva.
Tälläkin asialla on puolensa. Muutama vuosi sitten Muirfieldissä ainoa parin alittaja oli Mickelson eikä hänen bägissään ollut edes draiveria. Muirfield on esimerkki kentästä, jossa lyöntipituus ei ole ratkaiseva vaan pysyminen pois bunkkereista (ja tietenkin griinityöskentely).
Minä olisin enemmän huolissaan miljoonista klubigolfareista, joista yhä useampi lyö par4 päälle – etenkin nuoret. Jos lyöntipituus ylittää 300m, riskit kasvavat merkittävästi, kun yhä useammin avataan sokkona. Toinen seuraus kehityksestä on pelin puuroutuminen – joko tiiboxissa odotellaan griinin vapautumista ei ainoastaan par3:lla vaan myös par4:lla … ja kakkoslyöntiä odotellaan jokaisella par5:lla. Sokkolyöntien seurauksena myös palloja etsitään entistä pidempään. Ketä tämä kehitys palvelee?
Keihäänheitosta olisi syytä ottaa mallia eikä kukaan enään haikaile keihästä, joka lentää yli 100m aina korkeushyppypaikalle asti. Jos golfpallon kimmoisuutta tai aerodynamiikkaa rajoitettaisiin niin, että pisimmät draivit kantaisivat ”vain” 300m, kuka tästä kärsisi. Minusta voittajia olisivat kaikki ja etenkin miljoonat klubipelaajat.
Tästä pituuskilpailusta on myös se seuraus, että lyöntiin haetaan pituutta oman kehon kustanuksella. Nuoret pelaajat vammauttavat selkänsä vaiheessa, jossa kropan kehitys on vielä kesken, ehkä lähtemättömin seurauksin.
Pari-kolmekymppinen golfammattilainen ja selkä- yms. leikkaus eivät kuullosta siltä, että lyöntiä on kehitetty turvallisesti. Mitä tapahtuukaan harrastajalle, joka lähtee repimään ihailtua lyöntipituutta väkisin, usein ilman pron neuvoja, vaikka omat taidot olisivat riittävät tasokkaaseen ja peliin.
Täysin OT, väylällä pysyvän, onnistuneen golf-lyönnin tyylikkyys herättää paljon enemmän ihailua kuin väkisin temppuiltu 10 metriä pidempi repäisy-yritys. Lopputulokseen se ei useinkaan vaikuta.