Vuosi toisensa jälkeen olen syksyisin siirtynyt pelaamaan kantobägillä ja lähes saman tien taas kerran oivaltanut, kuinka mukavaksi ja kevyeksi peli samalla muuttuu.
Samassa tilanteessa moni muukin klubituuppari saattaa laillani todeta, ettei matkassa todellakaan tarvitse olla kahdeksaa-yhdeksää mailaa enempää. Kun tuon mailamäärän sulloo vaikkapa markkinoiden kevyimpään, kahden ja puolen naulan (1,135 kg:n) kantobägiin, on meno todella kepeää.
Kantobägimies kulkee aina myös aivan omia polkujaan, kuten miehet muinoin tupakkamainoksissa. Hän oikaisee halki viheriöiden ja jättää bunkkerit – toisin kuin kärryjä käyttävät – aina kiertämättä eli on yleensä porukan nopein etenijä. Jatkossa taidan itsekin ottaa kärryt ja isomman bägin kentälle vain silloin kun on odotettavissa sadetta, jolloin rompetta pitää olla matkassa enemmän.
Viime vuodenvaihteessa golfareita siunattiin lukuisilla pienillä, mutta ei kovin merkityksellisillä sääntömuutoksilla, joiden tarkoitus oli tehdä pelistä entistä mukavampaa. Peli voisi muuttua mielestäni paljon mukavammaksi, jos päättäjämme uskaltaisivat kajota mailojen määrään.
Ajatelkaapa kuinka paljon mielenkiintoisempaa golfista tulisi, jos saisimme ottaa matkaan vain vaikkapa yhdeksän mailaa. Golf muuttuisi robottimaisten toistojen tekemisestä enemmän taitopeliksi, kun samalla mailalla joutuisi lyömään eripituisia lyöntejä, ja siinä sivussa myös kovasti toivottu pelinopeus kohenisi.
Ongelma on kuitenkin se, ettei suurten välinevalmistajien mieltä haluta pahoittaa, vaikka heistä ei meille taviksille juurikaan iloa ole. He syytävät rahojaan pelaaville ammattilaisille ja pitävät hengissä monia – eikä niin välttämättömiä – golflehtiä ilmoituksillaan jättäen meille aidoille harrastajille perinteisen maksumiehen roolin.
Koska 14 mailan määrä ei onneksi ole kuitenkaan pakollinen, voi meistä itse kukin päättää paljon kevyemmästä ja mukavammasta golfelämästä. Ammattilaiset voivat minun puolestani ottaa vaikka 28 mailaa, kuten Lawson Little -niminen golfari teki 1930-luvun loppuvuosina voittaessaan silloin kaikki tärkeät amatöörimittelöt ja vielä U.S. Openin vuonna 1940.
”Hän oikaisee halki viheriöiden ja jättää bunkkerit – toisin kuin kärryjä käyttävät – aina kiertämättä ”
Ennen oli sellainen etiketti, että bunkkerit piti kiertää. Tämä oli Bruno Taajamaan kirjan mukaan tehty suojelemaan ns. lippabunkkereita. Nykyisin kai tästä ja monesta muusta hidastavasta etiketistä luovuttu ja suositus on edetä nopeinta reittiä, ellei olosuhteet (esim. kentän märkyys) tai nuolet tms ohjeet muuta neuvo.
Kyllä ennenkin oli sellainen etiketti, että kärryillä kulkeva kiersi bunkan, mutta kävellä sai bunkan ja griinin välistä. Samoin oli tapana, ettei kärryjä ja bägiä viety tiipaikoille.
Kai niiden lippabunkkereiden täytyy kestää leikkurin ja sen ajajan painokin – vai kontatenko ja saksilla ne välit leikataan?