Ensimmäinen golfseurani Lahden Golf juhli, saamani tiedon mukaan, viime viikonvaihteessa 60-vuotista olemassaoloaan. Vanhat muistot golfurani alkutaipaleesta tulvahtivat saman tien mieleeni – ja varsinkin Hollolan Hälvälässä sijainnut vanha sotilaslentokenttä, josta tuli ensimmäinen ja aika lailla erikoinen kotikenttäni.
Seura oli saanut tämän hylätyn alueen haltuunsa puolustusvoimilta 200 silloisen markan vuosivuokralla. Se merkitsi muun muassa sitä, että pelaaminen oli täysin ilmaista, mikä sopi hyvin niin kaupungin herroille kuin meille tavallisille tallaajille.
Tuohon aikaan golfvarusteet olivat vielä kiven alla, kun maallamme ei vielä ollut tarpeeksi valuuttaa ostaa edes tärkeämpiä asioita. Oma ensimmäinen settini käsitti puukakkosen (brassie), rautakolmosen ja seiskan sekä putterin, kaikki eri merkkisiä tietenkin. Myös pallot olivat kiven alla ja huonot osumat viilsivät niiden pehmeään kuoreen syviä haavoja tehden ne nopeasti käyttökelvottomiksi.
Puiset tiitikut korvasimme vaimoilta vohkituilla papiljoteilla, jotka leikkasimme kahteen erikokoiseen osaan ja yhdistimme ne narulla. Monet ovat jälkeenpäin kysyneet, että voiko sellainen golf olla kivaa, kun greenitkin olivat pelkkää hiekkaa. Vakio vastaukseni on aina ollut, että se golf oli tietenkin yhtä kivaa kuin tämä, nykyinen, virheettömillä nurmikoilla käytävä peli.
Golfin kiehtovuus on aina johtunut pelin vaikeudesta ja Hollolassa se sitä totisesti oli. Tämän asian näyttävät niin sanottuja anteeksiantavia välineitä valmistavat tahot jo kauan sitten unohtaneen.
Kentällä oli yksi vähän erikoinen paikallissääntö. Kaikkina arkipäivinä Hollolan kentälle laskeutui, silloin vasta iltapäivisin ilmestyneitä Ilta-Sanomia Lahteen tuonut kone, jolloin golfkentällä olleet pelaajat joutuivat, sääntöjen mukaan, hetkeksi laskemaan “aseensa.”
Hollolan kentän loppuvuosina sain kerran päähäni laajentaa kenttää 18-reikäiseksi ja seuran sihteerinä pyysin sinä iltapäivänä pelaamaan tulevia ottamaan vähän puutarhatyökaluja mukaan. Tein hätäiset piirustukset ja parin tunnin aherruksen jälkeen pelasimme, jo samana iltana, 18 reiän kenttää.
Rakensimme Lahden ensimmäisen oikean golfkentän Mukkulan kaupunginosaan. Seura oli kovasti lobbaamalla saanut 20 hehtaaria peltoa ja pienen metsikön haltuunsa paikasta, joka oli vain parin kilometrin päässä keskustasta. Rolf “Rolle” Nyman suunnitteli sinne yhdeksän reiän kentän, seitsemän reikää valmistuikin pikavauhtia.
Kaksi metsään suunniteltua olisivat tulleet kuitenkin niin kalliiksi, ettei niihin ollut varaa ja jouduin itse suunnittelemaan alueelle kaksi pientä par-kolmosta, jotta saatiin yhdeksän reikää kasaan. Työkoneita varten rakensimme pienen kalustovajan, mutta minkäänlaiseen klubiin ei ollut varaa.
Klubiasia tuli tilapäisesti kuntoon. kun onnistuin yllyttämään työnantajani (Gulf Oil) perustamaan huoltoaseman Mukkulankadulle vastapäätä kenttäämme. Kun asemalla oli reilusti parkkitilaa, iso baari ja kun vielä asemanhoitaja otti autotarvikehyllyilleen vähän golftuotteita myyntiin, ei seura omaa klubia moneen vuoteen kaivannut.
Mukkulan kenttää hoidettiin alkuvuosina lähes pelkästään talkoovoimin ja ne hommat tulivat, varsinkin kun siinä vieressä asuin, kovasti tutuiksi, eräänlaiseksi omaksi golfin korkeakoulukseni. Viimeisiä vuosia niissä hommissa kuvasi hyvä ystäväni Hannu Tarmio mainiossa kirjassaan, “Rakkaudesta Golfiin” seuraavasti:
“Lassi on suomalaisen golfin puuhakkaimpia veteraaneja. Hän on toimittanut useita golfkirjoja, muun muassa kaskukirjan nimeltä Fore joskus 1980-luvulla. Kirjassa ei kuitenkaan kerrota, mitä tapahtui Lahden Mukkulan kentän (jota ei enää ole) liepeillä kesäkuun 28. päivänä vuonna 1967.
Lassi oli sinä kesänä vuorollaan klubin monitoimimies: sihteeri, kenttämestari, kilpailutoiminnan organisaattori ym. Tuona nimenomaisena aamuna hän lähti Mukkulan kentän reunalla sijaitsevasta kodistaan varhain, muun perheen jäädessä nukkumaan.
Ensin Lassi leikkasi griinit ja vaihtoi lippujen paikat. Sitten Lassi kirjoitti kilpailukortit ja keräsi pelimaksut. Sitten Lassi lähetti kilpailijat kentälle ja pelasi itsekin kierroksen. Sitten Lassi tarkisti kortit ja jakoi palkinnot. Sitten Lassi työnsi työkoneet vajaan ja lukitsi kaikki ovet.
Sitten väsynyt Lassi laahusti kentän poikki kohti kotiaan ja laskevaa aurinkoa. Jo kaukaa hän näki rivitalon ulkopuolella kolme lasta. Vaikuttivat tutuilta. Omiahan ne olivat. Penskojen naamat olivat kyynelten juovittamat. Tiina nyyhkytti: “Äiti on lähtenyt, kun sä unohdit hääpäivän, pöydällä on lappu.”
Erikoista, jos Lassia ei oltu näihin juhliin kutsuttu. Olisi sen kyllä ansainnut!
Jo edesmenneen Hannun ja Lassin tuntien voi vain nostaa peukkua muisteloille…!