Kun luin Kuivasaaren Markon jutun Jack Nicklausin huutokauppaan menevästä Rolexista, koin eräänlaisen “deja vu” -ilmiön. Tuon kellon olen nähnyt aikaisemminkin, ja olen tainnut siitä jopa kirjoittaakin.
Elettiin syksyä vuonna 1970 eli aikaa melkein 50 vuotta sitten. Olimme lukeneet, että Tukholmaan oli ET-tasoiseen kilpailuun tulossa iso nippu maailman huippuja, joukossa muun muassa samana vuonna toisen Openinsa voittanut Jack Nicklaus, jota jo tuossa vaiheessa pidettiin planeetan selvänä ykkösenä. Meitä innokkaita matkusti yövuorolla Tukholmaan vajaat 10 henkeä − pääosin talilaisia −, jotka kiirehdimme satamasta kisakentälle Drottningholmiin.
Jo silloin ymmärsimme mennä ensiksi rangelle, jossa suuria svingejä pääsi ihailemaan silloin aivan lähietäisyydeltä. Lyhyen odottelun jälkeen meitä todella onnisti, kun itse “Kultainen Karhu” asettui aivan eteemme noin kolmen metrin päähän lämmittelemään. Mies murahteli ensin jotain kylmästä säästä, mutta valmistautui sitten lyömään palloja etumaastoon. Ennen sitä hän riisui kuitenkin rannekellonsa, jonka hän puolihuolimattomasti heitti melkein jalkoihimme. Yksi meistä eli Juha Vaalas kumartui, arvoesineet hyvin tuntevana, tutkimaan mestarin aikarautaa. Hetken päästä hän nousi pystyyn ja ilmoitti meille muille uteliaille: ”Kultainen Rolex!”. Siinä jalkojemme juuressa lepäsi siis juuri se sama kello, jota ollaan kohta myymässä ennätyshintaan.
Tuo vuosi 1970 oli mestari Nicklausille uusiutumisen aikaa, sillä tuon vuoden aikana lihava ja siilitukkainen ohiolaispoika pudotti reilusti painoaan ja antoi vaaleiden hiustensa kasvaa aivan uusiin mittoihin. Vaikka Jack Nicklaus voitti jo nuorena paljon suuria mestaruuksia, piti suuri golfyleisö paljon enemmän karismaattisesta Arnold Palmerista kuin pulleasta nuoresta mestarista. Vuoden 1970 muodonmuutos muutti kaiken ja siivitti Jack Nicklausin myös kaikkien suosikiksi.
