Loma on meikäläisen kohdalta suurin piirtein käsitelty. Hellettä, hienoja kelejä ja pelejä enemmän kuin moneen vuoteen. Asuin kuukauden landella, siis yhteen soittoon. Valan tehneelle stadilaiselle se olisi ennen ollut suoritus. Vanhemmiten olen oppinut nauttimaan aidosta landemeiningistä. Lähimmälle golfkentälle on alle puolen tunnin matka. Siis sama kuin Stadissa. Rannassa on sauna, jonka lempeissä löylyissä puhdistuu sielukin. Laiturilta avautuva maisema on mykistävän kaunis ja joka ilta vähän erilainen.
Stadissa ja muissa urbaaniyhteisöissä koko elämisen tarkoitus on hukkua massaan. Kangasalan Saarikylien yhteisössä taas tuntee kuuluvansa joukkoon. Ihmiset ovat ystävällisiä. Niin tutut kuin tuntemattomatkin tervehtivät toisiaan ja parantavat maailmaa Haaviston pienleipomon terassilla. Tässä on jotain samaa, mitä stadilainen on päässyt maistamaan vain golfin parissa.
Mökiltä käsin olen käynyt puhumassa kahdella klubilla, Katinkullassa ja Aulangolla. Olen pelannut monella kentällä ja jutellut satojen golfaajien kanssa. Mikä on tämä useimmille uusi ilmiö? Nuoria ihmisiä ja aavistuksen keski-ikäisempiä, eleettömiä ja ilmeettömiä. Kiiruhtavat ohi, eivät edes vilkaise vastaantulijaa, puhumattakaan että tervehtisivät.
Ovat golfklubilla, mutta eivät tervehdi!
Golfklubillahan kaikki tervehtivät toisiaan. Kaikki. Niin ainakin ennen tapahtui. Ei näköjään enää. Onko aika ajanut ohitsemme? Onko tämä bakteeri- vai virusperäinen tauti? Tarttuuko se? Mistä näitä tervehtimisvammaisia oikein tulee?
Ymmärtäisin, jos tämä olisi sattunut vain minulle ja kotiklubillani.
Meidän klubillamme on vielä muutama tyyppi, joille minua ei ole olemassakaan, koska vuosia sitten suostuin klubin puheenjohtajaksi ja hoidin pestin lupausteni mukaisesti omintakeisella tyylilläni. Puheenjohtaja menettää takapenkin suojeluksen, mikäli esiintyy jätkämäisesti ja ajattelee itse, vaikka huolehtisikin siitä, että puhehaluiset saavat puhua. Tyhjää ei tietenkään tervehditä, vaan katse suunnataan mihin tahansa muualla leijuvaan objektiin, jotta vältetään katsekontakti.
Mutta kun näitä uusankeita ei-tervehtijöitä löytyy myös muilta klubeilta. Ainoa tänä kesänä vierailemani klubi, jolta en löytänyt ainuttakaan moikkauspihtaria, on Eerikkala Golf, Tervossa. Mutta sehän onkin tosilandea. Ymmärrän toki, että jos minun tervehdykseeni ei klubeilla vastata, se saattaa johtua siitä, että kaikkien golfaajien empatia ei riitä käsittelemään myötähäpeää, jota suorastaan lietson kirjoittamalla blogeja tänne nettisaitille.
Mutta kun tämän tervehtimättömyystaudin riuduttamiin potilaisiin ovatkin törmänneet enemmän muut kuin minä. Tätä on nyt liikkeellä. Ovatko nämä nyt niitä vakavasti otettavia golfin pelaajia? SERIOUS GOLFERS. Se on hengenvaarallinen ilmiö. Ellei epidemiaa saada kuriin, se vie klubihengen mennessään. Juuri eilen kuulin tapauksesta, jossa pahaa aavistamaton jäsen tervehti kotiklubillaan nuorta golfaajaa ja aiheutti tälle kauhistuttavan järkytyksen: ”Mistä sä mut tunnet?”
Lupasin lähettää terveisiä golfviskaaleille, golfopettajille ja meille kaikille. Nyt kun golfista tulee olympialaji, virallisia tahoja myöten ollaan innoissaan, että taas saadaan uusi foorumi, jolla menestyshullu Suomi näyttää maailmalle, kuinka ylivertaisia urheilijoita tämä olosuhdevammainen maa pystyy tuottamaan. Tämän tietenkin arvellaan aiheuttavan valtavan ryntäyksen golfin pariin. Kuinka monta heitä tuleekin, opetetaan heidät aivan ensimmäiseksi katsomaan silmiin ja tervehtimään.
Seppo Palminen
Ei paha … ihan asiaa
Tähän on turha vetää vain nuoria, koska näitä alaskatsovia senioreitakin riittää. Ei pelkästään se tervehtiminen vaan juuri se ”tyhjän” näkeminen. Ainoa asia, mikä toisinaan klubilla oksettaa.
Asiaa kirjoitat Seppo! Ruotsalaisetkin ovat havahtuneet, kun golfareiden määrä on kääntynyt alaspäin. Kannattaa lukea ”Golf & Affärer” golf.se sivustolta etusivun artikkeleita. Lukea vaikka kahden erilaisen golfyhteisön eri ikäisten toimareiden haastatelu. Heidän mielipteensä ja johtopäätöksensä avaavat alkajaisiksi.
Sattumalta huomannut itse saman, Helsingissä etenkin. Tuntuu, että tervehtiminen katoaa heti, kun pääkaupunkiseudulle tulee. Muualla Suomessa meininki on ihan erilaista. Ensimmäinen kausi Helsingissä ja tämä tyhjyyteen katselu yllättää joka kerta. Ja tosiaan, tämä ei näytä olevan iästä kiinni sillä tavat ovat kadoksissa nuorista vanhuksiin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.
Ai että ankeus pesii nimenomaan Helsingissä! Paljasjalkainen on toista mieltä. ”Tee niinkuin haluat tehtävän itsellesi” Tervehtimisiin 😉
En ymmärrä mitä hienoa on turhanpäiväisessä morjestamisessa. Voin minä klubilla kaikille morjestella, jos sillä en pahoita jonkun tervehdysvimmaisen mielta. Aikoinaan ajelin jonkun verran moottoripyörällä. Aurinkoisena kesäpäivänä olisi pitänyt olla käsi pystyssä jatkuvasti moikkaamista varten.
Tämä tervehtiminen/-mättömyys kytkeytyy mielestäni juurii yhteisöllisyyden kokemiseen. Emmehän tervehdi kaikkia kadulla vastaan tulevia, mutta samaan joukkoon kokemiemme tervehtiminen kuuluu ainakin meikäläisen ajatusmaailaan. Työpaikalla tervehditään kaikkia riippumatta tuntemisista, jne. Joskus muinaisessa nuoruudessani heräsin tervehtimiseen vieraillessani neuvotteluissa ensi kerran saksalaisella paperitehtailla. Liikkuessani siellä yksiksenikin lähes kaikki tervehtivät vastaantullessa ystävällisesti. Kerholla tervehtimättömyys ja nimenomaan vielä tervehdykseen vastaamattomuus kuvastaa mielestäni joko ylenkatsetta, ulkopuolisuutta tai suurta epävarmuutta. Terve!
Millään golfklubilla, sen ympäristössä tai kentällä kukaan ei koskaan ole jättänyt vastaamatta tervehdykseeni. Sen sijaan ajoittain joku kulkee ohitseni tervehtimättä, jos itse en tervehdi ensin. Ehkä joillekin ventovieraan tervehtiminen vain on epämukavaa eikä sitä tule sen tähden tehtyä omasta aloitteesta. Ei varautunut tai ujo ihminen taikaiskusta muutu seuran keskipisteeksi golfkentälle saavuttuaan.
Voisiko tässä olla myös sellainen reviiriasia. Kun aikaisempi agraariyhteiskunta kaikilta osiltaan perustui naapureiden ja kylänmiesten henkilökohtaiseen tuntemiseen, mutta kuitenkin omaan rauhaan omalla reviirillä. Reviiri oli se tila, jolta lähinaapuriin saattoi näkyä, matkaa oli 500 m – 2 km. Kaupunkiin muuttaessa reviiri supistuu ja on supistunut 60 neliöön kerrostalossa, mutta halutaan kuitenkin säilyttää oma, suurempi tila minun ympärillä, eikä tervehditä edes kerrosnaapureita, kuin hississä kiusallisen ahtaaseen sullouduttaessa. Tervehtimisen olen huomannut vallitsevan myös Lapin hiihtoladuilla tunturikeskusten lähistöilläkin. Siellä hyväntuuliset kirkkaasti pukeutuneet lantalaiset hymyssä suin tervehtii jokaista vastaantulijaa. Tässä me molemmat hiihdetään, ollaan siis samaa porukkaa: – Hei! Ja nyökkäys päälle. Onhan siellä ladulla pullomiehiäkin, kuten Turussa, räkä poskella sivakoivat ja kohtaavat huomattavasti suuremman määrän laduntallaajia, mutta kyllä hekin tervehtivät: – LATUA!
Turhanpäiväinen morjestelu on mielestäni eri asia kuin vaikkapa ihan pieni vaivaton pään nyökkääminen vastaantulevaa kanssaihmistä kohti. Aikoinaan eräs kaverini meni ensimmäiseen kesätyöpaikkaansa suureen tehtaaseen ja ensimmäisen viikon jälkeen kyselin kuulumisia. Vastaus oli että ”ihan hyvin on menny, mut vituttaa ku ventovieraat ihmiset moikkailee vastaantullessaan”. touche. Edelleen jaksan ihmetellä suuresi varsinkin nuoria golffarinalkuja, jotka eivät vahingossakaan tervehdi vastaantullessaan. Sitten jos samojen junnujen kanssa vahingossa eksyy samaan peliryhmään, niin suu käy koko ajan, jopa niin paljon että tekisi mieli vaatia suuta pienemmälle. Kyllähän varmasti oman seurojen juniorikouluttajilla on suurin valta vaikuttaa näiden asioiden muuttumiseen ja asenteisiin ylipäätään (heti omien vanhempien jälkeen;). Yksi asia on varma ja se on juurikin se, että siitä lähtien kun oman poikani jalat alkaa kantaa ja maila pysymään kädessä, hän osaa kätellessään katsoa silmiin eikä tee vastaantulijan tervehtimisestä mitään ohjelmanumeroa tai muutenkaan stressaavaa tilannetta…ja ymmärtää jo nyt puolivuotiaana, että hymy ei maksa mitään :).
Joo, huonompaan suuntaan menee tervehtimiskulttuuri. Suomessahan on enää kaksi takuuvarmaa paikkaa, missä tervehditään: miesten kimppasauna ja matonpesulaituri. Jos Saksasta jotain voisi tuoda Suomeen olisi se tervehtimiskulttuuri!
Voisiko asia olla myös siten että nuoret pelaajat aristelevat vanhoja harmaapartoja kaiken osaavia ja tietäviä konkareita? Jospa vaan esimerkillämme opetamme heidät tervehtimään ja pitämään lakin pois päästä klubitalolla niin ehkäpä hekin sitten opetavat seuraavat sukupolvet.
Tervehtimiseen riittää toisen huomioiminen, käden heilautus tai pieni ele. Suomalaisilla golfkentillä riittää ihan tarpeeksi suupaltteja, joille tärkein tehtävä tuntuu olevan piinata kanssapelaajia kertomalla kesän hankinnoista (mailat, etäisyysmittarit, kesämökin matot). Golf ei tarvitse olla sosiaalinen laji. Jos joku haluaa pelata rauhassa ajamalla parkkipaikalle, pelata ja ajaa tämän jälkeen kotiin vaimonsa ja lastensa luo sallittakoon tämä hänelle. Ei sitä kuntosalillakaan mennä tervehtimään kaikkia kuntosalilla olijoita ja kyselemään ”Mitäpä sulle kuuluu, palijonko sulla tännää nouseepi kyykystä”
Huvittavaa tämä tervehtiminen, kun sama seniori viettäessään päivän clubilla, tervehtii samaa henkilöä kymmenenkin kertaa samana päivänä. Kiusallista on tällainen touhu.
Esimerkin näyttämisestä… tuntuu vaan siltä että jatkuvasti vanhemmat ja vanhemmat miehet, ei pelkästään juniorit, ovat olleet syvässä unessa silloin kun käytöstapoja ja etikettiä opetettiin. Olen ehdottomasti sitä mieltä että annetun esimerkin lisäksi tulisi myös kurssien vetäjien ja seurojen omien pro:iden kiinnittää huomiota näihin ”naurettavan pieniin” asioihin. Jos mennään pelkän esimerkin voimalla, niin 50 vuoden päästä on kaikki hyvät tavat unohdettu. Tervehtimisen pitäisi tulla luonnostaan ja lakin pitää lähteä päästä viimeistään siinä vaiheessa kun hattupää huomaa jonkun muun oppavan hatun pois päästään esim. klubille saapuessaan.
Minua ei ihmetytä yhtään että ihmiset ei tervehdi, toisiaan kun huomasin ilmiön jossa suomalaiset golfarit koettavat viimeisen päälle välttää yhteisöllisyyden syntymistä ja vahvistumista. Puhun ajanvarauksissa olevasta ilmiöstä, jossa klubin jäsenet varaavat ns. haamulähtöjä kavereille jotka mahdollisesti eivät ole edes paikkakunnalla, saadaakseen lähdön täyteen ja näin välttääkseen ”ylimääräisten” tunkeutumisen samaan lähtöön. Sitten määrätyssä ajassa, viime tipassa perutaan näiden parin kaverin tiiajat ja kas kummaa, taas päästiin kahdestaan pelaamaan ilman että joku sosiaalisempi pääsi tunkemaan mukaan. Tämä ei liene kenenkään etu vaikka en usko että vieraspelaajien tuoma rahamäärä kentälle vähenisi; hehän varaavat aikansa yleensä paljon aikaisemmin, mutta kyllä se estää oman kerhon porukkaa tutustumasta paremmin toisiinsa. Ehkäpä seurojen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota viime hetken peruutuksiin. Jos tämä ongelma poistuisi, olisi kentällä muutama tuttu enemmän ketä tervehtiä vaikkei tuntemattomia tervehtisikään.
Sen verran monta vuotta lajia harrastaneena ja useita kertoja ryhmän vajaaksi jättäneenä olen itsekin joitain kertoja hyvällä omallatunnolla laittanut ryhmän täyteen ns. haamupelaajista. Syynä siihen on se että omassa klubissani on useita henkilöitä, joiden seuraa en yksinkertaisesti kestä. …ja syitä ihmisten sietämättömyyteen on monia…yksi höpöttää koko ajan, yksi analysoi taukoamatta sekä omia että muiden lyöntejä, yksi hoitaa koko kierroksen ajan oman firmansa asioita PUHELIMESSA, yksi taputtaa koko ajan selkään, yksi kertaa koko ajan pelin sääntöjä, jne… Arvostan suuresti niitä ihmisiä, jotka pystyvät kuluttamaan 4-5 tuntia omaa laatuaikaansa jonkun tällaisen ihmisen kanssa…vapaaehtoisesti. Toisinaan otan tietoisen riskin jättämällä ryhmän auki, ja useimmiten ihan hyvällä lopputuloksella. Tämän hetken elämäntilanteessa kun joudun taistelemaan itselleni aikaa päästäkseni golffaamaan, haluan olla varma siitä että ryhmässäni ei (ainakaan yllättäen) ole kertään ilonpilaajaa. Tästä kaikesta epäsosiaalisuudestani huolimatta olen varma siitä että hymyilen ja tervehdin jokaista kentällä ja klubilla vastaantulevaa kanssaihmistä.