Alakoulun ensimmäistä luokkaa käyvä poikamme aloittaa ensi lauantaina uutena harrastuksenaan taekwondon. Meille vanhemmille tuskin olisi tullut mieleenkään ohjata häntä lajin pariin, sillä meistä kummallakaan ei ole kamppailulajitaustaa emmekä tunne ihmisiä taekwondon piiristä. Taekwondo on ollut meille laji, jota katsotaan joka neljäs vuosi olympialaisten aikaan ohikiitävien hetkien verran telkkarista.
Riihimäen Taekwondo ohjaajineen teki kuitenkin kaksi oleellista asiaa oikein: 1) tarjosi mahdollisuuden kokeilla lajia ja 2) sytytti kipinän.
Ensin seura laittoi osana Liikkuva koulu -ohjelmaa pystyyn Kamppailija ei kiusaa -kerhon paikallisen alakoulun kanssa. Tunnin harjoitukset kerran viikossa helposti heti koulun jälkeen.
Golfin on mentävä lapsen luo.
Jo ensimmäisen kerran jälkeen pikkumiehemme silmistä näki, että nyt taisi osua. Neljännen kerran jälkeen hän ilmoitti haluavansa aloittaa oikean taekwondoharrastuksen.
Joulupukki toi pojallemme kokeeksi käytetyn taekwondoasun, ja pukki sai vastalahjaksi esityksen napakasta kääntöpotkusta. Joululoman jälkeen pojallamme oli kova kiire päästä kysymään koulun kerhon vetäjiltä, ennen oikeiden harjoitusten alkamista, että saako treeneihin laittaa päälle taekwondopuvun ja aloittelijan valkoisen vyön.
Tullessani viime viikolla eräänä päivänä töistä kotiin poikamme juoksi minua ovelle vastaan ja alkoi tohkeissaan selittää:
”Isi, arvaa mitä! Mä en ihan vielä osannut sitä kääntöpotkua, mutta me katottiin sitä opettajan kanssa, ja mä opin sen! Sitten se sanoi, että mä teen sen jo paremmin kuin se!”
Opettaja oli vetänyt juuri oikeista naruista. Hän oli kenties nähnyt saman innostuksen, jonka me näimme harjoitusten jälkeen kotona, ja tarjonnut sitten apunsa pieneen kehitysaskeleeseen, kannustanut ja lausunut vielä taikasanat päälle, ”…paremmin kuin minä…” Lupa taekwondopuvun käyttämiseenkin oli irronnut.
Opettaja oli sytyttänyt pieneen kamppailijaan kipinän.
Oma tarinansa on sitten se, tuleeko taekwondosta pojallemme lopulta mieluisa, ensi-innostuksen jälkeenkin salille vetävä pitkäjänteinen harrastus tai kenties tavoitteellinen kilpalaji. Pikkuihmisillä kun kiinnostuksen kohteet voivat vaihdella joskus jopa päivittäin, ja pitkäjänteisyys on heille vasta vaikeasti tavutettava yhdyssana.
Sen, millaisena harrastus jatkuu, saa pieni kamppailijamme ihan itse ratkaista. Meille vanhemmille ilon tuottaa lajeista ja harrastamisen asteesta riippumatta se, jos onnistumme edesauttamaan liikunnallisen, terveyttä ylläpitävän ja elinvoimaa tuottavan elämäntavan juurtumista lapsiimme.
Koululiikuntalajina golfissa on rutkasti uutuudenviehätystä.
Mutta mikäli kamppailusali vetää vielä vuosien kuluttuakin poikaamme puoleensa, se on pitkälti Riihimäen Taekwondon ja seuran ohjaajien ansiota. Se, miten seura on poikamme lajin pariin toistaiseksi houkutellut, on tehnyt meihin suuren vaikutuksen.
”Ai, että. Tulee ihan kylmät väreet”, sanoo Golfliiton junioritoiminnasta vastaava Sami Övermark, kun kerron asiasta hänelle.
”Juuri tuota me golfseuroillekin kaikissa koulutuksissa painotamme. Että valitkaa ohjelmaa vetämään henkilö, joka on paras ohjaaja ja innostaja, tulen sytyttäjä. Se ei välttämättä aina ole seuran pro, vaikka hän todennäköisesti onkin paras opettaja. Liikunnanopettajankin tehtävä koulussa on toimia innostajana, joka sytyttää lapset liikkumaan”, Övermark sanoo.
Golf on suurelle osalle ihmisistä kuin taekwondo meille. Uteliaisuutta ruokkiva laji, jota voi nykyisin katsoa neljän vuoden välein ohikiitävien hetkien verran telkkarista. Ellei kontaktia lajiin tai lajin parissa toimiviin ihmisiin lähipiirissä ole, golf ei välttämättä ole lajilistan kärjessä vanhemman pohtiessa, minkä lajin pariin hän lapsensa ohjaisi. Jääkiekko on. Samoin vaikkapa jalkapallo, salibandy, voimistelu, ehkä tällä hetkellä myös Markkas-maniaa ja Susijengi-huumaa elävä koripallo.
Golfkentälle moni lapsi ei sen sijaan luonnostaan tule. Silloin golfin on mentävä lapsen luo.
Kolmatta vuotta käynnissä oleva, niin ikään Liikkuva koulu -ohjelmaan kuuluva Golfliiton Draivia kouluun -ohjelma on saanut syystäkin kiitosta aina ministeriöstä asti. Se on rakennettu taitavasti, uuden opetussuunnitelman ja liikuntapoliittisten tavoitteiden mukaisesti. Tunneilla juostaan, hypitään ja tehdään taitoharjoituksia tavoilla, jotka ovat lapsille luontaisia. Aina välillä mukaan tuodaan kuin ohimennen maila ja pallo.
Ohjelma vie golfin sinne, missä lapsetkin ovat, ja tarjoaa mahdollisuuden kokeilla. Jos ohjaajana sattuu vielä olemaan henkilö, jolla on taskussaan innostamisen ”tulukset”, lapsi on lajille kuivaa puuta.
Golf on otettu kouluissa Övermarkin mukaan erinomaisesti vastaan, osin siitäkin syystä, että koululiikuntalajina golfissa on rutkasti uutuudenviehätystä. Kyse ei kuitenkaan ole enää mistään kokeilevasta pilottihankkeesta. Draivia kouluun -ohjelman vetäjiksi on koulutettu jo noin kaksituhatta opettajaa, seuratoimijaa ja muuta lajin parissa toimivaa henkilöä ympäri maata. Välinepaketteja on toimitettu noin 420 kouluun. Kosketuksen golfiin saa ohjelman kautta niin suuri joukko koululaisia, että osa heistä löytää tiensä myös lähimmälle golfkentälle.
Taekwondoon ja moneen muuhun lajiin verrattuna golfilla on toinenkin merkittävä etu puolellaan.
Vaikka koulutunnilla golfia kokeillut lapsi valitsisikin harrastuksekseen lentopallon, parkourin tai keppihevoset, hän voi ainakin osin koulugolfin innoittamana löytää golfin pariin uudelleen aikuisena – iässä, jolloin enää ani harva aloittaa taekwondon.
