- Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[0][0]
KilpailuaSuomalaista
Ajankohtaista

Psykologisen kenttäarkkitehtuurin mestari Pete Dye on kuollut

Pete ja Alice Dye olivat avio- ja työpari. Alice Dye kuoli viime vuonna.

Pete Dye toi golfkenttien suunnittelun uuteen aikaan eikä epäillyt maalata rohkeillakaan väreillä.

Vain harva ihminen on vaikuttanut modernin golfin kehitykseen henkilökohtaisella panoksellaan yhtä paljon kuin torstaina kuollut ja yli sataa golfkenttää rakentamassa ollut Pete Dye (1924–2020).

Itseoppinut kentänsuunnittelija halusi tehdä kentistä mieleenpainuvia ja omintakeisia yksilöitä, ei sellaista tusinatavaraa jollaisiksi kentät olivat alkaneet etenkin Yhdysvalloissa muodostua maansiirtokoneiden käyttöönoton myötä.

Dye otti itse konevoimasta kaiken mahdollisen irti, mutta haki ratkaisuja, joille suuntaa antoivat Skotlannin alkuperäisiltä linkseiltä imetyt vaikutteet.

Dyen tyylistä alettiin vähitellen puhua target golfina, kohdegolfina. Suunnittelun strategiset näkökohdat saivat usein rinnalleen piirteitä niin sanotusta rankaisevasta golfkenttäarkkitehtuurista. Tarkkuus oli arvossaan.

Haastetta korvien välille

Pohjimmiltaan Dyetä ajoi halu laittaa maailman parhaatkin pelaajat epäilemään omia kykyjään, pelkäämään mahdollista epäonnistumista ja sen seurauksia. Tässä mielessä hän oli psykologisen golfarkkitehtuurin puolestapuhuja, mestarikin.

PGA Tourin taannoisten karsintojen pitopaikkana tutuksi tullut PGA West oli hyvä esimerkki. Dye tavoitteli omien sanojensa mukaan kentälle ilmettä, joka toisi mieleen taistelukentän kranaattihyökkäyksen jäljiltä.

”Se on joko maailman vaikein golfkenttä tai sitten helpoin orjatyöleiri”, kommentoi aikoinaan urheilukirjoittaja Jim Murray.

Vielä maineikkaampi tuli TPC at Sawgrassista, joka toteutti PGA Tourin pitkäaikaisen komissaarin Dean Bemanin unelman katsojaystävällisestä niin sanotusta stadionkentästä.

Erityisen kuuluisa on 17. reiän, par kolmosen, saarigriini. Sen idea tuli kuitenkin puolisolta, kentäarkkitehtina niin ikään kunnostatuneelta Alice Dyelta.

Alice Dye oli myös yksi ensimmäisistä, joka painotti sitä, että modernit golfkentät ovat tyypillisesti riviharrastajille liian pitkiä ja vaikeita. Niinpä Dyen kentät alkoivat aikaa myöten ottaa myös keskivertopelaajat paremmin huomioon.

Pojatkin mukana

Perhedynastian vankkumatonta mainetta ovat omalta osaltaan olleet luomassa pojat, Perry ja P.B. Dye. Kumpikin on saavuttanut menestystä myös omillaan. Kaiken lisäksi veljentytär Cynthia Dyen West Hillsistä Lissabonin pohjoispuolella on viime aikoina kohistu yhtenä Euroopan uusista huippukentistä.

Pete Dyen ja hänen poikiensa kädenjälkeen voi niin ikään käydä tutustumassa Euroopan puolella. Ranskasta löytyy Barbaroux, Italiasta Franciacorta ja Sveitsistä Domaine Imperial. 

Näilläkin kentillä saa aika ajoin käsityksen siitä, miksi Pete Dyetä on toisaalta kutsuttu hulluksi tiedemieheksi ja toisaalta golfarkkitehtuurin Picassoksi.

Dye itse tosin vältti käyttämästä itsestään termiä golfarkkitehti, koska hänellä ei ollut asiaankuuluvaa koulutusta tai tarvittavaa teknistä asiantuntemusta. 

Suunnitelmiinkin Dye suhtautui varauksellisesti. 

”Mihin minä niitä tarvitse, kun kuitenkin olen koko ajan paikalla”. 

Seuraavan sukupolven kouluttaja

Dye oli innovatiivinen haalarimies, joka tarvittaessa hyppäsi itse kaivinkoneen tai puskutraktorin ohjaksiin pyrkiessään herättämään mielessään syntyneen mielikuvan henkiin.

Muut työntekijät saivat mieluusti olla sellaisia, joilla ei ollut painolastinaan aiempaa kokemusta golfkentistä tai niiden rakentamisesta. Se oli varmin tae sille, että reiät tekisivät pesäeron totuttuun niin esteettisesti kuin pelillisestikin.

Kokeilunhaluinen anarkisti ja innovaattori sortui tuon tuosta myös ylilyönteihin. Lempinimeksi tulikin Marquis de Sod (sod = nurmi) Markiisi de Saden mukaan. Puolustuksekseen hän tapasi sanoa, että koska golf ei perusluonteeltaan ole reilu peli, reiluutta on turha kentiltäkään vaatia.

Dyen toimisto toimi kouluna, ponnahduslautana ja innoittajana monelle seuraavan sukupolven golfarkkitehdeistä. Nimekkäimpiä ovat Bill Coore ja Tom Doak, jotka ovat tunnustaneet kiitollisuudenvelkansa, mutta jotka omassa työssään ovat kulkeneet niin sanotun minimalismin suuntaan. Molemmat pyrkivät tulemaan toimeen mahdollisimman huomaamattomalla maaperän muokkaamisella ja käyttämään valmiita pinnanmuotoja mahdollisimman pitkälle hyväksi saadakseen kentän istumaan ympäristöönsä.

Dye ei sen sijaan kaihtanut keinotekoisen vaikutelman synnyttämistä. Hän oli sitä mieltä, että luontoäiti ei ole kummoinenkaan golfarkkitehti.

Whistling Straits. Kuin kranaattihyökkäyksen jäljiltä? Kuva Gary Kellner/PGA of America via Getty Images

Tunnusmerkilliä Dye kentille ovatkin esimerkiksi ratapalkein luodut tukiseinät, joita löytyy niin vesiesteiden kuin bunkkereidenkin reunamilta. Myöskään joiltakin kentiltä löytyviä massiivisia bunkkerirykelmiä ei parhaalla tahdollakaan voi pitää kovinkaan luonnonmukaisina. Pikemminkin ne tuovat todellakin mieleen mittavan tykistökeskityksen tuhot.

Edellä jo mainittujen kenttien lisäksi Pete Dye jätti perinnökseen muun muassa PGA Championshipiä isännöineen Whistling Straitsin, Ryder Cupin näyttämönä toimineen Kiawah Islandin ja Dominikaanisen tasavallan puolella sijaitsevan maineikkaan Teeth of the Dogin. Syksyn Ryder Cup pelataan sopivasti Whistling Straitsilla.

94-vuotiaana kuollut Pete Dye nimettiin World Golf Hall of Fameen vuonna 2008. Monia hänen kenttiään löytyy edelleen useimmilta Top 100 -listoilta. Vielä enemmän on kenttiä, jotka ovat listoilta pudonneet arvioijien maun vuosikymmenien varrella muuttuessa.

Dye Designsin kotisivut.

Lisää aiheesta

Tilaa Golfpisteen uutiskirje