12.– 19.11. - Live Scoring - Seuraa suomalaisten menestystä

[5][8]
KilpailuaSuomalaista
Ajankohtaista

Klubikulttuuri – mitä sille tapahtui?

Klubikulttuuri ja siihen liittyvien perinteiden vaaliminen on tärkeää. Ajan henki ja muuttunut elämänmeno aiheuttavat sille kuitenkin isot haasteet.

Sana klubikulttuuri tuo mieleeni jatkeen perinteestä, josta on vuosien varrella muodostunut omanlainen käsitteensä jostain pidempiaikaisesta, hyvän tunnelman luovasta ilmapiiristä, mistä koko seurayhteisö ammentaa voimansa.

Pidän itseäni onnekkaana, että olen saanut kokea aikoja, jolloin klubikulttuurilla on ollut suomalaisilla golfklubeilla vankka jalansija.
Kotimainen klubikulttuuri muodostui 70-luvulla pitkälti itsestään, eikä sitä tarvinnut varsinaisesti luoda. Seurojen jäsenmäärät olivat yhtä isoa eteläsuomalaista klubia lukuun ottamatta kohtalaisen pieniä, mikä antoi otollisen kasvualustan vahvalle yhteishengelle.

Golfia ei tuolloin markkinoitu millään tavalla, vaan pelaaja toisensa jälkeen ”eksyi” kentälle. Toki joukossa oli myös niitä, joiden statusta lajin harrastaminen pönkitti, mutta merkittävä osa pelistä kiinnostuneista tuli kokeilemaan golfia puolivahingossa jääden myös sille tielle.

Jos laji tuntui omalta, kentälle saattoi lähteä vaikka siltä seisomalta, kunhan maksoi greenfeen. Ei ollut green card -kurssia, valmentajaa eikä range-pallojakaan. Mikäli tunsi ennestään golfarin, hänestä oli tietysti iso apu alkumetreillä, mutta jokaista kiinnostunutta autettiin ja neuvottiin – aina.

Sekin ymmärrettiin, että pienessä lajiyhteisössä ei ollut varaa hukata harrastajia ja potentiaalisia kausimaksajia. Yhdeksänreikäinen kenttä vaati omat päivittäiset hoitorutiininsa ja laitteita piti huoltaa ja joskus hankkiakin. Jokainen markka oli tärkeä ja rahan käyttöä oli pakko suunnitella äärimmäisen huolellisesti.

Tämän vuoksi kotiseurassani käynnistettiin säännölliset talkoot. En tarkoita pelkästään joka keväisiä tai syksyisiä haravointituokioita, vaan koko pelikauden ajan maanantai-iltaisin pidettyjä parituntisia talkoita, joissa oikeasti tehtiin töitä. Jokainen sai hyödyntää talkoissa myös omaa ammattiosaamistaan ja spesialiteettiaan, sikäli kun siitä oli kentänhoidollisesti hyötyä.

Talkoot oli mukava tapa viettää seuran jäsenten kanssa aikaa muuallakin kuin viheriöillä. Sai hyvän mielen, että on voinut tehdä jotain konkreettista yhteisten asioiden eteen. Talkoitten jälkeen kokoonnuttiin klubin ”kioskin” edustalle kahville, ja nuorempi porukka lähti usein pelaamaan vielä ”sekaväyliä”, missä vain mielikuvitus oli rajana.

Erittäin keskeinen merkitys hedelmällisen klubikulttuurin synnyllä oli myös kilpailuilla. Tuskin mikään oli yhtä hienoa kuin päästä silmäilemään klubin kevätkokouksessa seuran sihteerin laatimaa tulevan pelikauden kilpailukalenteria.

Jäsenistössä oli varsin paljon sellaisia, jotka pelasivat lähes kaikki kilpailut. Niihin osallistumista pidettiin lähes itsestäänselvyytenä, ja jos joku aktiivi ei paikalla ollut, oli siihen varmasti jokin pätevä syy tai sitten hän oli kilpailemassa jossain muualla. Kisoja oli myös paljon, oikeastaan joka lauantai ja sunnuntai, juhannuspäivää lukuun ottamatta.

Aktiivijäsenet pitivät kahta tapahtumaa lähes pyhänä, eikäniistä voinut laistaa: seuran mestaruuskilpailut ja seuran päättäjäiset. Näissä tapahtumissa oli sitä jo ties minne kauan sitten golfkentiltä kadonnutta kuuluisaa suurta urheilujuhlan tuntua.

Klubimme jäsenistön joukossa oli monenlaisista lähtökohdista elämän tielle ponnistaneita ihmisiä ojankaivajasta apteekkariin ja lihanpalvaajasta tehtaanjohtajaan. Mutta kun pelaajat olivat kiristäneet golfkenkiensä nauhat ja hakeneet bäginsä mailatallista, kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä.

Kunnioitettiin ihmistä ihmisenä, ja voitiin olla ystäviä pelikaverin sosioekonomiseen taustaan katsomatta. Juniorit oppivat tervehtimään ja juttelemaan aikuisten kanssa, eikä edes ”kartanon tätiä ja setää” tarvinnut vierastaa. Oli päivänselvää, että kaikki jäsenet pelasivat − ehkä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta − toistensa kanssa.

Ystävyys ja yhdessäolo ulottui pelikauden ulkopuolellekin, kun samojen tuttujen golfareiden kanssa saatettiin laittaa talvella lätkäpelit pystyyn tai istahtaa kylän krouviin tuopilliselle pöydän ääreen, jossa nuorimman ja vanhimman ikäero oli helposti 50 vuotta.

Ajat ovat sittemmin muuttuneet. Pari isompaa buumia kokenut golf on kasvanut meillä isoksi liikuntamuodoksi, ja seurayhteisöt ovat kasvaneet lähes järjestään moninkertaisiksi. Jos 70–80-luvulla lajia harrastaneille vapaa-aika oli yhtä kuin golf, on meille ihmisille siunaantunut tänä päivänä kaikenlaista muutakin tekemistä.

Elämä on yhä tiukemmin aikataulutettua, ja vain harvoilla tuntuu olevan mahdollisuuksia viettää aikaansa klubilla ennen tai jälkeen kierroksen – puhumattakaan siitä, että tulisi kenttämaisemiin muuten vain juttelemaan mukavia. Harmillista myös on, että suurin osa aktiiveistakaan eivät koe kilpailuja enää omaksi jutukseen.

Takavuosien kaltaisen yhteisöllisyyden vähitellen murennuttua, golfarit ovat hakeutuneet omiin pieniin ryhmiinsä, jotka pelaavat ja kisailevat keskenään koko kauden yhdessä. Monissa seuroissa yritetään positiivisesti nostaa klubikulttuuria uuteen kukoistukseen järjestämällä kisojen jälkeisiä yhteisiä grilli-iltoja ja muita vastaavia tilaisuuksia.

Kuten aiemmin mainitsin, hedelmällinen klubikulttuuri syntyy aidoimmillaan – jos on syntyäkseen – itsestään, omasta luomisvoimastaan. Luonnollisesti pitää olla tapahtumia ja tilaisuuksia, joihin voi osallistua ja joissa voi kohdata muita jäseniä. Niitä kohtaan ei vain tahdo nykyään riittää kiinnostusta. ”Oma aika” on kallista ja ihmiset ovat vieraantuneet toisistaan, eikä se ole kenenkään yksittäisen ihmisen syy. Kenties liian ohjelmoitu toiminta ei vain ole se oikea tapa puhaltaa haihtunutta klubikulttuuria liekkeihin.

Kun on nähnyt ja kokenut, mitä klubikulttuuri parhaimmillaan on, ja mitä se voi tarjota, saattaa olla sen henkiinheräämisen suhteen – sanotaan karkeasti 20–30 vuoden jälkeen – hieman skeptinen. Pitäähän meidän golfareiden antaa sille kuitenkin mahdollisuus. Kaikki lähtee yksilöistä, ja vain me omalla toiminnallamme voimme vaikuttaa siihen. Samanlaisena se tuskin silti enää koskaan palaa.

Voisimme aloittaa seurojen ja kenttäyhtiöiden avainhenkilöistä, joiden tulisi huomattavasti aktiivisemmin tehdä itseään tutummaksi jäsenistölle. Tänä päivänähän monet harrastajat eivät osaa kunnolla nimetä, saati tunnistaa esimerkiksi seuran kapteenia, valmentajaa tai jopa toiminnanjohtajaa. Etenkin jälkimmäinen on isossa roolissa, kun puhutaan yksittäisestä henkilöstä, jolla on mahdollisuus antaa kasvot seuralle ja sen toiminnalle.

Mitä enemmän toiminnanjohtaja näkyy klubimiljöössä ja vaihtaa kuulumisia jäsenten ja pelaajien kanssa, sitä tervetulleemmaksi he voivat tuntea itsensä. Klubeilla ja seuroissa on oltava positiivinen, työlleen sopivasti omistautunut isäntä tai emäntä, jonka läsnäolon tulee näkyä ja kuulua. Sillä on valtava merkitys viihtyisän ilmapiirin edistämisen näkökulmasta.

Käyn varsin usein Britteinsaarilla, missä golfia on pelattu 1600-luvulta lähtien. Tämä tietysti on havaittavissa upeina perinteinä ja lajin vahvana asemana ihmisten arjessa. Jokaisella reissullani astun useamman klubin ovesta sisään, jossa tunnelma on kuin kotiseurassani klubikulttuurin kulta-aikoina 1970–80-luvulla.

Siitä syntyvä tunne on aina yhtä nurinkurinen. Vuosien pitäisi meilläkin ruokkia klubikulttuuria, mutta tässä asiassa olemme valitettavasti uineet vastavirtaan.

Lisää aiheesta

Tilaa Golfpisteen uutiskirje