Saako urheilutoimittajalla olla omia suosikkiurheilijoita? Tai kääntäen, jos seuraa urheilua läheltä päivittäin, voiko olla olematta? Golfpisteen toimittajat kertovat tässä juttusarjassa omat suosikkinsa.
Urheilutoimittajaksi ajaudutaan usein siksi, että urheilu on lähellä sydäntä. Urheilutoimittajat ovat yleensä urheiluun intohimoisesti suhtautuvia suurkuluttajia. On siis selvää, että heillä on omat suosikkinsa siinä missä muillakin urheilun ystävillä.
Asiassa ei ole ristiriitaa niin kauan, kun omat mieltymykset eivät vaikuta toimitustyöhön. Se taas on ammatillinen peruslähtökohta, jota on turha kyseenalaistaa.
Ja sitten asiaan, kuka on oma suosikkini? Suomalaisia emme tällä kertaa mukaan kelpuuta, ja aloitamme hyvien tapojen vastaisesti tarkastelun miehistä. Olisi helpompaa vastata kolmen kärki. Valinta heidän välillään ei ole helppo, joten käytän poissulkemismenetelmää.
Olisin eittämättä vastannut tähän Jason Day, jos hankalista lähtökohdista itsensä golfmaailman huipulle taistellut aussijässikkä olisi lähtenyt olympialaisiin. Mutta Day ei lähtenyt, ja tulee siksi suljetuksi pois listan kärkipaikalta.
Toisena nimenä nostan esiin Justin Rosen. Tyylikkäässä ja herrasmiesmäisessä englantilaisessa on samaa karismaa kuin tennisässä Roger Federerissä. Minuun teki suuren vaikutuksen hänen tapansa kohdella nimikirjoituksia kärttäneitä paikallisia pikkulapsia Turkish Airlines Openissa vuonna 2013. Kun muut pelaajat tyytyivät sutimaan pari nimmaria ja kiirehtivät eteenpäin, jäi Rose touhuamaan lasten kanssa ilman kiirettä. Hänellä on arvot kohdillaan ja sydän paikallaan.
Mutta Rose on hieman tylsä ja väritön. Ainakin jos verrataan Henrik Stensoniin. Räjähtävällä voimalla palloa lyövän ruotsalaisen pelistä on vaikea olla pitämättä. Osumaääni eroaa edukseen jopa silloin, kun samassa ryhmässä pelaa muita huippuluokan pallonlyöjiä. Parhaimmillaan palloa pitkälle ja ällistyttävän tarkasti piiskaava Stenson sai etenkin loppukaudesta 2013 katsojat haukkomaan henkeään toinen toistaan tarkemmilla rautalähestymisillään. Se oli maagista.
Ja muistatte varmaan tilanteen vuodelta 2009, jossa Stenson WGC-kisassa löi palloa mudasta pelkät valkoiset bokserit jalassaan. Vaikka Stensonin itsevarmuus välillä lähentelee arroganssia, osoitti hän mielestäni tuolloin, ettei ota itseään tai peliä liian vakavasti.
Mutta Stenson pelaa vain ja ainoastaan voitosta. Riossa hän ei hopealle jäätyään pystynyt loihtimaan naamalleen luontevaa hymyä, kun kultamitali lipsahti sivu suun. Stensonin olemuksessa kilpailutilanteessa on jotain kamppailu-urheilijoille ominaista päättäväisyyttä, joka puhuttelee ainakin minua.
Ei hän kuitenkaan huono häviäjä ole. Kun Mikko Ilonen löylytti ruotsalaista reikäpelin MM-finaalissa 2014, otti Stenson tappion vastaan tyylikkäästi ja antoi Iloselle kunnian voitostaan. Hän ei tarjonnut tappiolleen syyksi omaa huonoa peliään, vaan kertoi hävinneensä siksi, että Ilonen pelasi paremmin.
Toimittajalle Stenson on mehukas haastateltava. Hän on rento, puhelias ja hauska. Kuivia haastattelutilanteita ei sanavalmiin pelaajana kanssa juuri synny. Kysymykset on kuitenkin syytä asettaa huolella, sillä Stenson tunnetaan tavastaan vastata harkitsemattomiin kysymyksiin sarkastisella huumorillaan pilke silmäkulmassa. Se kertoo huumorintajusta ja älykkyydestä.
Kentällä mies on enemmän kuin tosissaan, kulisseissa rento ja välitön. Se on niin hyvä kaava, että nostan hänet listallani ykköseksi.
Keegan Bradley. Kuva: Getty Images.
Suosikkien valitseminen ei ole aivan helppoa, mutta vähemmän vetoavien pelaajien pohtimiseen aikaa ei kauaa kulu. Minulle ehkä vähiten mieluisa hahmo golfkentällä on Patrick Reed. Kukkopoikamainen ja liian itsetietoinen olemus on luotaantyöntävä. Kiukuttelu ja vastustajan väheksyminen ovat nekin ikävää katsottavaa.
En voi olla unohtamatta sitä, kun Reed kolmannen PGA Tourin voittonsa jälkeen julisti kuuluvansa maailman viiden parhaan pelaajan joukkoon. Itseluottamus on toki huippu-urheilussa tärkeää, mutta jalat kannattaa pitää maassa. Edes varpaat.
Toinen pelaaja, joka nykyisellään nostattaa kylmiä väreitä, on Miguel Angel Jimenez. Se tosin ei ole täysin hänen omaa syytään, yhtä lailla syyllinen on ekstroverttiin ja valokeilassa viihtyvään espanjalaiseen maanisesti mieltynyt golfmedia, joka on pelillisten ansioiden sijaan keskittynyt liikaa kentän ulkopuolisiin asioihin.
Kun pöytään on tarkoitus lyödä vielä kolmas nimi, vedetään Ryder Cupin alla vähän kotiinpäin ja nostetaan pakasta Keegan Bradleyn pelaajakortti. Ei sillä, että maailmanlistalla sadan parhaan ulkopuolelle valahtanut Bradley tällä hetkellä olisi nousemassa Yhdysvaltain Ryder Cup -joukkueeseen.
Bradleyssä rasittavinta on hänen neuroottinen olemuksensa. Lyöntiin valmistautuminen kestää tuhottoman kauan Bradleyn pyöritellessä mailaa kädessään ja valmistautuessaan ensimmäiseen askeleeseensa kohti palloa kuin pituushyppääjä vauhtiinsa. Ei golfin pelaamisen pitäisi näyttää niin vastenmieliseltä ja ahdistavalta.
