Olen pohtinut, miksi toiset voittavat ja toiset eivät. Se joka sanoo, ettei voittaminen ole tärkeintä, ei ole varmasti koskaan voittanut. Meille opetetaan pienestä pitäen, mitä on olla voittaja. Voittaja saa palkintoja ja aplodeja. Toiset oppivat kovemman koulun kautta, mitä on hävitä.
Kun asiat käyvät hankalaksi, on helppo luovuttaa. Turha kuvitella, että mestareilla kaikki sujuisi mutkattomasti. Ei ole helppoa olla voittaja. Itseasiassa, mestarit mokailevat enemmän kuin muut. Voittajat ovat kuitenkin niitä, jotka eivät koskaan luovuta vaan oppivat virheistään.
Voittajat ovat rohkeita. He rakastavat voittamista enemmän kuin pelkäävät häviämistä. He kaatuvat seitsemän kertaa ja nousevat ylös kahdeksan.
Voittajat tietävät, että harjoittelu ei tee mestariksi, mutta täydellinen harjoittelu tekee. He tietävät, että pelitilanteessa ainoa asia mihin voi vaikuttaa, on käsillä oleva lyönti. Kaikki muu kuten tulos, konfliktit yksityiselämässä, kipu ja olosuhteet on taitavasti suljettu taka-alalle. Jotkut kontaktilajien urheilijat, kuten nyrkkeilijät, eristävät itsensä perheestä ja muusta elämästä juuri ottelun alla pitääkseen kaiken, joka voisi häiritä keskittymistä, poissa.
Aina voittaja ei ole se, joka keskittyy parhaiten käsillä olevaan lyöntiin ja pitää muun taka-alalla. Aina se ei voita, joka sitä eniten haluaa. Joskus joku muu vain on teknisesti parempi, lyö lähemmäs lippua ja laittaa muutaman putin enemmän reikään. Tällöin voittaja menee kotiin treenaamaan lisää, analysoi lyöntitekniikkaansa ja pelistrategiaansa ja tekee tarvittavat muutokset.
Olen saanut tavata Yhdysvalloissa opiskellessani vahvoja valmentajia ja urheilijoita, joille voittaminen totisesti on ainoa päämäärä. Moninkertainen USA:n Solheim Cup edustaja Angela Stanford sanoo pelaavansa golfia vain voittamisen takia. Häntä ei kiinnosta kakkoseksi sijoittuminen tai palkintorahat. Hän lahjoittaa ne pois. Yliopistoaikoina hänen lyöntitekniikkansa ei ollut kummoinen, mutta halu voittaa sitäkin suurempi. Ja hänhän voitti.
Tappiot eivät tunnu kenestäkään hyvältä, mutta “voitto on ainut, mikä merkkaa” mielentilan omaksuneille häviäminen osuu kipeämmin ja syvemmälle sydämeen. Juniori, joka on tottunut voittamaan, mutta joka ei ole kypsynyt tarpeeksi siirryttäessä aikuisten sarjaan, ei ehkä voitakkaan enää. Näillä yksilöillä on raportoitu olevan suuremmat lopettamisprosentit.
Onkin etukäteen kehitettävä strategioita, miten kääntää epäonnistuminen motivaatioksi tulevaisuutta varten. Mestarikaan ei voi aina voittaa. Ei edes joka kerta.
