Vähän sääliksi kävi niitä katsojia, jotka poistuivat unten maille heti puolen yön jälkeen tai viimeistään silloin kun Jordan Spieth venytti johtonsa, etuysin virheettömän puttipelin ansiosta, jo viiteen lyöntiin. Hei eivät ainakaan luottaneet siihen vanhaan hokemaan, että Masters alkaa vasta viimeisen kierroksen takaysillä, niin kuin se taas kerran teki.
140-metrinen pieni ”sydäntenmurskaaja” Golden Bell eli reikä 12, teki sen taas kerran, mutta paljon hurjempiakin lukuja kuin Spiethin seiska on sillä nähty. Muistan vielä elävästi, kun Open -voittaja vuodelta 1973, Tommy Weiskopf, otti samassa paikassa vuonna 1980 peräti 13 lyöntiä.
Augusta Nationalin kenttä piti tällä kertaa erittäin hyvin puolensa ja kisaennätyksestä (-18) jäätiin todella kauaksi. Melkeinpä typerän lyhyiksi kalutut ja koviksi jyrätyt viheriöt yhdistettynä kolmen ensimmäisen kilpailupäivän navakoihin tuuliin, tekivät kentästä vaikeasti skoorattavan, mutta pääsiväthän jäsenet taas kerran paukuttamaan henkseleitään siitä, etteivät maailman parhaat tälläkään kertaa nöyryyttäneet heidän silmäteräänsä.
Näkymät olivat totutun henkeäsalpaavat, kukat olivat totelleet määräyksiä ja puhjenneet täyteen loistoonsa ja vesiesteiden normaalioloissa kovin savinen vesi oli taas kerran käsitelty syanidilla. Vesien sinisyys takaa tietenkin sen, että maailmalle välittyvät kuvat ovat paljon kauniimpia. Siellä eivät kalat polski, mutta kukapa nyt niitä ennättäisi ihastelemaan.
Vesiesteiden savinen vesi oli käsitelty syanidilla, maailmalle välittyvät kuvat ovat paljon kauniimpia. Siellä eivät kalat polski, mutta kukapa niitä ehtäisi ihastelemaan.
Taas kerran ihailin sitä kuinka väljää pelialueilla oli. Kaksi pelaajaa ja kaksi caddiä, eikä ketään muuta. Muissa Majoreissa mukana ryhmässä hääräävät tuomarit, skoorinpitäjät ja jopa haravamiehet eli pelaajia seuraa kokoajan leegio muka, muka tärkeitä toimijoita. Mastersissa tuomari tuli paikalle vain kutsuttaessa ja häipyi saman tien köyden toiselle puolelle, asian toimitettuaan.
Danny Willett oli monelle aikamoinen yllättäjä, mutta seurasin itse hänen edesottamuksiaan jo viime kesänä, jolloin hän oli voittaa ET:n rahalistan. Hän oli myös ensimmäinen eurooppalainen voittaja sitten vuoden 1999, jolloin Jose-Maria Olazabal vei toisen ”takkinsa”.
Todellinen epäonnen ritari oli – taas kerran – Dustin Johnson, jolla putit eivät uponneet millään. Hänen muu pelinsä , ”from tee to green”, oli loisteliasta.
Suomenkielisestä selostuksesta voisin todeta sen verran, että Markku Valo osasi hyvin ne asiat jotka pitikin, eli lyöntien teknisen analyysin ja myös sääntötietoutta riitti.
Välillä pitää antaa pelkän kuvan puhua puolestaan.
Petteri Ahomaan viihdeohjelmista tuttu, lähes keskeytymätön jorina ei mielestäni tähän peliin oikein istu. Välillä pitää antaa pelkän kuvan puhua puolestaan. Kaikki näkevät meneekö putti ohi tai sisään, eikä sitä tarvitse joka kerta reiän pohjalle saakka ”selostaa.” Paras tulos syntyy, kun pitää katseen koko ajan ruudussa ja jättää muistiinpanojen selailemisen vähemmälle.
Seuraava Major, U.S. Open, pelataan kesäkuun puolivälissä Oakmontin kentällä lähellä Pittsburghin kaupunkia. Kysymyksessä on taas niin vaikea kenttä, että kuvitteellinen vanha herra Par tekee siellä varmasti hyvän tilin.
