Niin Suomessa kuin Ruotsissakin on kuluvalla viikolla kukitettu Vuoden urheilijat. Suomessa palkinnon sai Leo Pekka Tähti, Ruotsissa Peder Fredrikcson.
Tähden tuntevat Suomessa kaikki, mutta Ruotsissa tilanne oli koominen: Fredricson, siis kuka? Kysymys oli monien huulilla, sillä vaikka 44-vuotias ratsastaja juhli Riossa olympiahopeaa, ei kyseessä ole mikään varsinainen kansallissankari.
Ruotsissa Jerring-palkinnon kohtalo ratkaistaan yleisöäänestyksellä. Siispä pulinat pois, kyllä kansa tietää!
Outo tulos silti oli, sillä Riosta kultaa, hopeaa ja pronsia tuonut uimari Sarah Sjöström jäi kolmanneksi ja ensimmäisenä pohjoismaalaisena golfin majorin-voittanut ja Riosta olympiahopeaa tuonut Henrik Stenson toiseksi.
Stenson on sentään ehtinyt voittaa palkinnon tammikuussa 2014 edellisen vuoden ansioillaan. Silti etenkin moni golfin ystävä on sitä mieltä, ettei 40-vuotias maailmanlistan nelonen nauti kotimaassaan niin suurta arvostusta kuin kuuluisi. Mistä kenkä puristaa?
Stensonin maamiehet, golfia ja Stensonin uraa tarkkaan seuranneet herrat tarjosivat selityksen Rion kisojen aikaan.
”Te suomalaiset ette oikein pidä meistä ruotsalaisista, kun me olemme niin itsevarman oloisia, mutta Stenson on liian itsevarma jopa ruotsalaisille”, heistä eräs lausui.
”Eikä hän enää ole ruotsalainen. Hän on asunut niin kauan Yhdysvalloissa ja on jo enemmän amerikkalainen”, toinen komppasi.
Vaikka kyseessä on toki vain caipirinhan takaa lausuttu subjektiivinen näkemys, en törmännyt siihen ensimäistä kertaa: ruotsalaisille Stenson on jäänyt hyvin etäiseksi henkilöksi ja jokin hänen olemuksessaan herättää ainakin osassa ihmisiä enemmän antipatiaa kuin sympatiaa.
Eikä golf kuulemma sittenkään ole ruotsalaisille urheiluna niin kova juttu kuin olin ymmärtänyt. Sitä kyllä pelataan, mutta että urheilua!
Suomessa valinnasta vastaavat urheilutoimittajat. No, valinnat ovat aina valintoja, eikä objektiivista mittaria ole. Ei siksi mennä tämänvuotisiin valintoihin, todetaan kuitenkin, että Tähti on palkintonsa ansainnut.
Itse Urheilugaala ja sen toteutus on herättänyt monenlaisia tunteita. Koska suomalaisilla on taipumusta kääntää tilaisuudet melodramaattisiksi ja pönöttäviksi, oli Yle selvästi halunnut rakentaa kokonaisuudesta viihteellisemmän ja rennomman. Ainakin paikan päällä ratkaisu toimi erinomaisesti.
Ehkä kansallisen itsetunnon ja urheilumenestyksen välille ei enää tarvitse vetää yhtäläisyysmerkkejä? Ehkä osaamme jo suhtautua urheiluun ilman nationalistista paatosta ja pelkoa siitä, että urheilusta siten tulee jotenkin vähemmän arvokasta ja liian viihteellistä?
Vaivautuneita hetkiä Urheilugaalassa ei juuri syntynyt, ellei huomioida Pete Parkkosen Kohta sataa -kappaletta, jonka aikana maanisen matkapuhelinten selaamisen onnistui keskeyttämään vain laulua säestänyt pyroshow. Toisaalta on sanottava, että edessäni istunut Raision voimistelijoiden naisryhmä näytti selvästi olevan vahvasti eri mieltä kanssani.
Gaalan suurimmat aplodit sai Kimi Räikkönen. Omalaatuinen oman tiensä kulkija on selvästi voittanut yleisön puolelleen. Aivan kuten Ruotsissa Zlatan Ibrahimovic, joka kuulemma todella on jumalasta seuraava. Eikä Zlatanin ylitsepursuava itsevarmuuskaan kuulemma haittaa – koska Zlatan on Zlatan.
Valtaosa meistä on urpoja. Todennäköisesti myös minä, mutta huipulle ei pääse nöyristelemällä. Pelin (ja elämän) edessä tulee olla nöyrä, mutta en pysty ymmärtämään että itsevarmuutta voisi kenelläkään olla liikaa esim. ammattillisessa mielessä. Siis siinä minkä kokee oikeasti osaavansa. En pysty näkemään tässä mitään negatiivista. Lienee niin että kansa rakastaa Mikki Hiiriä?