Kirjoitin Golf Digest 2/2012 lehden Hogan juttuun pienen näkökulman otsikolla: Ben Hoganin Salaisuus, jota ei ollut. Samalla tuli kirjoitettua Hoganista enemmän, tässä nyt koko uncut versio.

Jo Ben Hoganin kilpakumppanit tiesivät että heidän olivat tekemisessä todella ainutlaatuisen ihmisen kanssa, sellaisen joka, he keskenään vitsailivat, ei oikeasti voinut olla todellinen. Hoganin kuoltua 1997 muistan lukeneeni saman kommentin monelta heistä: menetimme juuri yksisarvisen.

Hoganin elemässä mikään ei tullut helposti. Mitä ajatteli 11-vuotias poika, joka pari vuotta aiemmin oli ilmeisesti nähnyt isänsä itsemurhan, jonka sisaruksien nimet olivat Royal ja Princess mutta hänen vaatimattomasti Ben, astuessaan ensimmäistä kertaa Glen Gardenin rähjäiselle caddie-pihalle siinä toivossa että pääsisi tiemaan toimeentulon kannalta tärkeitä rahoja. Sisukkuutta hän osoitti heti tapellessaan itselleen töitä pienestä koostaan huolimatta. Nuori poika oppi nopeasti, että mikään ei tule ilmaiseksi ja pärjätäkseen oli tehtävä töitä muita enemmän.

Caddiehommien myötä tietenkin itse pelikin vei mukanaan. Kun klubin säännöt kielsivät liian vanhaksi kasvaneelta pojalta työt, päätti 17-vuotias Hogan jättää myös koulun sikseen ja ryhtyä ammattigolfariksi. Kun menestystä ei ensimmäisistä lähellä pelatuista kisoista tullut ja mahdollisuuksia matkustaa kisojen perään ei ollut, alkoi sitkeä harjoittelu joka jatkui vanhoille päiville asti.

Kaksi ensimmäistä yritystä PGA Tourilla päättyivät rahojen loppumiseen. Maitojunalla palannut Ben ei kuitenkaan lannistunut, treenit jatkuivat kotikulmilla veren maku suussa. Tai kuten ympäri Amerikkaa vanhemmat ovat monesti kertoneet junnuilleen: Hogan löi palloja kunnes kädet vuotivat verta.

Kolmas yritys meinasi päättää peliuran. Rahat olivat jälleen lopussa ja päätös Valerien kanssa oli tehty – jos Oaklandin kisasta ei tule shekkiä niin auto myydään ja ostetaan paluuliput junaan. Tosipaikan edessä Hogan pystyi parhaimpaansa ammattilaisena, 6. sija ja 285 dollaria toivat jatkoaikaa. Todellinen läpimurto tuli vasta 1940 ensimmäisen PGA Tour voiton (ja sitä välittömästi seuranneiden kahden seuraavan myötä). Voitto oli tiettävästi Hoganin ensimmäinen henkilökohtainen missään ja se tuli vasta kun ammattilaisenakin oli jo vierähtänyt 10 vuotta. Aiemmin hän ei ollut yltänyt edes Glen Gardenin caddiemestaruuteen. Kului vielä toinen vuosikymmen (kahden vuoden armeijapalveluksen ja tuon järkyttävän auto-onnettomuuden rikkoma) ennen kuin Hogan ylsi sille tasolle joka teki hänestä golflegendan.

Onkin mielenkiintoista että Hogan alkoi puhua Salaisuudesta, että hän olisi keksinyt jotain ratkaisevaa jonka avulla oppi hallitsemaan lyöntejään paremmin kuin muut. Kuinka ironista että mies joka oli harjoitellut kovempaa kuin muut sai monen luulemaan, että oli olemassa jokin oikotie hyvään golfiin. Yhden teorian mukaan Hoganin puheet olivat keino hakea pientä yliotetta Sam Sneadistä ja kyllähän Sam jossain tiuskasikin, että kuka vain voi väittää omistavansa salaisuuden jos ei sitä kerro. Vai oliko Salaisuus alunperinkin markkinointia? Tuskin, mutta kiinnostus kasvoi ja monien mukaan Hogan kierolla tavalla nautti tilanteesta.

Kun Life lehti vuonna 1955 tarjosi 20.000 dollaria salaisuuden paljastavasta artikkelista niin Hogan suostui. Hogan's Secret jutussa ei kuitenkaan nostettu yhtä asiaa yli muiden, sen sijaan Ben kertoi kolmesta hienosäädöstä: otteen heikentämisestä, lavan avaamisesta backsvingin aikana ja vasemman ranteen taivuttamisesta backsvingin lopussa. Yhdessä nämä olivat kesyttäneet häntä piinanneen hookin.

Life lehden juttu vain kasvatti golfkansan kiinnostusta ja Hogan suostuteltiin kirjoittamaan viiden artikkelin sarjan josta sitten koostettaisiin kirja. Hogan oli jo vuonna 1948 kirjoittanut Power Golf kirjan, mutta tähän projektiin Benin avuksi palkattiin parhaat mahdolliset tekijät. Mukaan tuli monien mielestä kaikkien aikojen golftoimittaja Herbert Warren Wind sekä kuvittaja Anthony Ravielli, jonka tausta oli lääketieteessä ja ihmisanatomiassa.

Wind haastatteli ensin Hogania viiden päivän ajan ja sen jälkeen kirjoitti tauotta useamman kuukauden. Lopputuloksena syntyi erinomaisesti kirjoitettu teos, Five Lessons: The Modern Fundamentals of Golf, joka on kaikkien aikojen parhaiten myynyt svingitekniikkaa käsitellyt kirja. Five Lessons oli jotain aivan muuta kuin mihin oli totuttu. Se oli systemaattinen sillä koko svingitekniikka käytiin läpi selkeässä järjestyksessä. Se oli kattava, kirjassa pohdittiin mm. mihin kohtaan golfarin käsiä känsien pitäisi kehittyä. Ja se oli havainnollisesti kuvitettu, mukana oli myös piirrustuksia Hoganin tuntemuksista sekä tietenkin tuo kuuluisa svingin tasoa kuvannut lasilevy.

Mutta mitään salaisuutta tai nopeaa oikotietä kirja ei tarjonnut, sen sijaan Hogan valoi golfareihin toivoa kertomalla että kuka tahansa pystyi pelaamaan alle 80 lyönnin kierrostuloksia opettelemalla oikein muutaman perusasian.

Five Lessons on yhä golfin vaikutusvaltaisin kirja. On vaikea kuvitella ammattinsa tosissaan ottavaa golfopettajaa joka ei olisi tutkinut Hoganin kirjaa. Joka päivä opettajat golftunneilla ympäri maailman viittaavat Hoganiin ja hänen kirjaansa. Tunnetuimmat prot kilvan korostavat kirjan merkitystä ja samalla väittävät ymmärtävänsä sitä ja Hoganin svingiä paremmin kuin muut.

Five Lessons on kiehtovaa luettavaa etenkin kun tuntee Hoganin historian. Onhan lukijalla edessään kaikkien aikojen parhaan pallon lyöjän ajatukset, pelaajan joka lienee viettänyt enemmän aikaa rangella kuin kukaan muu. Hän oli pohtinut jokaisen pienenkin yksityiskohdan tarkasti ja myös esitti ne kirjassaan. Lukijan on syytä kuitenkin muistaa, että Ben oli koko golfelämänsä kehittänyt svingiä jolla hän pystyisi lyömään palloa vaikka kuinka kovaa pelkäämättä hookkia. Tämä hook-pelko näkyy Hoganin ohjeissa, ongelma on tietenkin se että valtaosa lukijoista kärsii slaissista. Lisäksi kirjaa lukiessa on syytä tiedostaa, että myös Benin tapauksessa se mitä hän tunsi tekevänsä ei täsmännyt siihen miltä itse lyönti näytti. Jo pallolle asettuessa Hoganin oma tunne ei vastaa katsojalle syntyvää vaikutelmaa. Hogan puhui käsivarsien tilasta, tietynlaisesta kompaktista paketista jota hän haki ja Ravielli piirsi tekstin mukaan lähtöasennon jossa käsivarsien ympäri oli kireäksi kierretyt narut. Todellisuudessa Hogan käsivarsista välittyy paljon rennompi kuva valokuvien ja videoiden perusteella. Sama ongelma näkyy 4. Lessonissa, downsvingiä käsittelevässä luvussa, jossa Hogan kertoo (ja Ravielli piirtää) tuntemuksen siitä kuinka liike alas alkaa puhtaalla lantion kierrolla. Kuitenkin jokainen voi nähdä kirjan varsinaisista svingisarjoista kuinka vasen lonkka siirtyy samalla merkittävästi eteenpäin.

Parhaimmillaan Five Lessons on kun Ben puhuu oikeista liikejärjestyksistä, siis varsinaisesta svingistä. Golfopetuksen iso ongelma kautta aikain on ollut jumiutuminen asentoihin, esimerkiksi mihin suuntaan mailan pitäisi eri vaiheissa osoittaa. Hogan selittää seikkaperäisesti oikean liikejärjestyksen svingin alussa, kuinka kädet aloittavat, käsivarret seuraavat sekunnin murto-osan myöhemmin, sitten hartiat ja lantio. Suunta vaihtuu käänteisessä järjestyksessä, ensin lantio ja viimeisenä kädet. Kun tämän järjestyksen oppii Hoganin neuvomalla tavalla syntyy toistuva ja dynaaminen svingi. Dynaamisuus on se tekijä joka tekee Hoganin tekniikasta niin kiehtovan. Jo kuvia katsellessa voi aistia kuinka sulavasti mutta samalla kovaa Hogan palloja löi. Tietenkin tänä päivänä lukijan kannattaa täydentää kuvaa katsomalla Hogan videoita joita internetistä hyvin löytyy. YouTubesta löytyy myös Hoganin tunnetuin ja kirjassakin esitetty harjoite. Sama josta ensin puhuttiin Hoganin salaisuutena ja jota hän tiettävästi teki joka aamu 20 minuuttia. Video on Hoganin esiintymisestä kuulussa Ed Sullivan Show:ssa 1950-luvun alussa, harjoitteessa hän svingaa todella vaikuttavasti edestakaisin.

Hoganin merkitystä arvioidessa pitää miettiä myös sitä kuinka Hogan muutti harjoittelun kulttuurin. Ennen Hogania edes ammattaiset eivät tiedostaneet toistojen merkitystä. Heille range oli luusereiden paikka, sinne menivät vain ne joilla todella oli ongelmia. (Eikä niitä rangeja edes monessa paikassa ollut, ehkä Ben vaikutti esimerkillään niiden yleistymiseen.) Pelaamaan opittiin pelaamalla ja hyvä lyöminen seurasi ymmärryksestä. Kukaan ei ollut noussut pelaajaksi Hoganin tavalla, palloja lyömällä kunnes kädet vuotivat verta.

Joskus ihmetyttää miksi Hoganista yhä puhutaan aina kun keskustellaan svingitekniikasta. Mutta kun tiedostaa, että hän löi palloa tiiltä griinille paremmin kuin kukaan muu niin on luonnollista että kaikkea verrataan siihen mitä Ben teki. Olisi kuitenkin väärin arvioida Hogan merkitystä golfille vain hänen svingin kautta. Kyllä Hogan näytti oman elämäntarinansa kautta, jossa oli paljon amerikkalaista unelmaa, myös golfin hienouden. Hoganin tarinassa on poika joka ensin nousee sitkeän työnteon avulla mestariksi, ja sitten tekee sen uudestaan palatessaan takaisin karmean auto-onnettomuuden jälkeen pelaamaan paremmin kuin kukaan koskaan. Se on tarina myös pojasta joka köyhistä olosuhteista kasvaa kouluja käymättä menestyväksi liikemieheksi ja taitavaksi sijoittajaksi. Ja se on tarina sisäänkääntyneestä, töksäyttelevästä ja ei kovin suositusta nuoresta josta kasvoi arvostettu ja aina tyylikäs herrasmies. Ben Hoganin tarinaan kannattaa jokaisen golfarin tutustua, sen tunteminen tuo lisää sisältöä meidän rakkaalle pelille.